Se näkyy naamasta

...Kun lakkaa saamasta. Itselleen sopivaa ruokaa.

Kuten jo aiemminkin olen kirjoittanut, olen viime keväästä lähtien tutustunut 2:2:3 aineenvaihduntadieettiin. Koska en ole pitkään aikaan aiheeseen kajonnut, niin pistetään nyt sitten hieman tilanneraporttia.

Keväällä siis rypistin kuutisen viikkoa dieetin parissa, ja silloinkin aika lailla vasemmalla kädellä, koska dieetin katkaisi mm. lomareissu ja satunnaiset ravintola- ynnä viihdeiltamat.
Kofeiinin olen kuitenkin pystynyt nyt jättämään lopullisesti, tarkoitan sitä etten ole enää addiktoitunut aineeseen. Voin juoda kupin, pari kahvia tai mustaa teetä viikossa ilman, että vieroitusoireet iskevät päälle. Saavutus sekin.

Kaiken kaikkiaan sain pudotettua lähes seitsemän kiloa painoa noiden viikkojen aikana. Lisäksi senttejä kuihtui pitkin kehoa melkoiset määrät, joten dieetillä - yhdistettynä ohjaamiini kehonhuoltolajeihin - oli todella kiinteyttävä vaikutus. Jopa selluliittia hävisi reisistä. Ei nyt kaikkea, mutta jotakin kuitenkin. Selluliittihan on periaatteessa kerääntynyttä kuonaa ja rasvaa joten taisi tämä aineenvaihduntadieetti olla nimensä veroinen. Erittäin iloinen olin myös vatsan alueen turvotuksen laskemisesta.

Kesäkuun puolivälistä olenkin sitten ollut taas melkoisen tuuliajolla näiden ruoka-asioiden suhteen. Maidon ja gluteenin olen edelleen pitänyt minimissä (kuten jo useamman vuoden ajan muutenkin), mutta sokeri, voi se sokeri. Sitä on tullut kyllä nautittua luvattoman paljon. Karkkia en varsinaisesti ole juurikaan mussuttanut, mutta muita herkkuja kyllä. 2:2:3 dieetissähän sokeri on täysin pannassa - tarkoittaa todella, että esim. ketsuppikin on kielletty, koska se sisältää sokeria. Jos yhtään kaupassa lueskelee tuoteselosteita, on hyvin helppo huomata, että sokeria on joka paikassa. Joten elimistöni on kyllä saanut kuormituksensa siitä, vaikkei karkkeja tai pullia olekaan joka päivä tullut nautittua.

Dieetin aikana tuli myös syötyä kasviksia ja vihanneksia - varsinkin niitä vihreitä - enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja ruokarytmi oli säännöllinen. Olen yrittänyt säilyttää nämä ajatukset dieetin jälkeenkin, mutta välillä on vaan lipsahtanut.

Ruuanlaitto kun on joskus varsin tympeää puuhaa. Nälissään sitä kuroo kasaan jotakin helppoa, jonka sitten hormii parissa minuutissa suuhunsa. Ja sitten kun on jo täynnä, niin ei tarvitsekaan enää vääntää sitä salaattia. Ihan niinkuin salaatin pesemisestä ja ainesten pilkkomisesta olisi aivan ylitsepääsemätön vaiva.

Pikku hiljaa kesän edetessä olen tuntenut keskivartaloni taas paisuvan. En ollut käynyt moneen viikkoon vaa'alla, kunnes pari viikkoa sitten kauhuissani astuin vaa'an päälle. Olostani päätellen olin ajatellut, että ainakin neljä kiloa on tullut takaisin. Yllätykseni olikin todella suuri, kun vaaka näytti vain noin puolentoista kilon lisäystä. Epäilyksen vallassa mittasin itseni toisenkin kerran, ja vielä kolmannenkin, ja vielä seuraavanakin päivänä. Mutta ei, uskottava se oli, että edelleen olin viitisen kiloa kevyempi kuin keväällä dieetin aloittaessani. Vaikka olin herkutellut, vaikka oli sidukka ja viini maistunut kesällä, vaikka en ollut aina muistanut syödä tarpeeksi kasviksia ja hedelmiä, vaikka ruokarytmini ei aina ollut tasainen.

Voiko olla mahdollista, että jotain olisi todella tapahtunut aineenvaihdunnalleni?

Viime viikonloppuna pidimme juhlat, joihin innoissani leivoin ison täytekakun. Juhlat tulivat ja menivät, hauskaa oli, viini virtasi jälleen. Ihmiset toivat mukanaan sipsejä, patonkeja, maitopohjaisia levitteitä, karkkeja, herkkuja. Juhlien jälkeen lähes puolet herkuista oli vielä jäljellä. Söin neljä päivää täytekakkua putkeen. Sokeria, hiilareita ja maitoa (gluteeniton se sentään oli). Näiden neljän päivän jälkeen olo on turvonnut, vatsa pullottaa jälleen tutulla tavalla, naama on elähtänyt, näppylää nousee leukapieliin, iho näyttää samealta ja kikertävän kukertavalta, kaulakin on turvoksissa, kaksoisleuka on muuttunut kolmoisleuaksi.

Se todellakin näkyy naamasta, että olen lakannut saamasta järkevää ravintoa. Olen törmännyt muutaman kerran netissä väitteeseen, että kilpirauhasen vajaatoiminta onkin itse asiassa maitoproteiiniallergia. Kuulemma ihan joku alan johtava lääkäri oli tätä mieltä. Olen valmis vakavissani pohtimaan tätä otaksumaa. Ainakin minun kohdallani se voisi hyvinkin olla selitys moneen asiaan. Varsinkin sokeriin yhdistettynä ei maito ainakaan mitään hyvää tuo tullessaan. Olen jopa pohtinut olisiko teini-iässä hyvin pahaksi äitynyt akneni ollut hoidettavissa (pelkällä) ruokavaliolla. No, myöhäistä rutista kun paska on jo housussa, mutta toivottavasti nykypäivänä ollaan tässäkin asiassa länsimaisen terveydenhuollon saralla viisaampia. Tuskin kuitenkaan.

Olen jälleen siinä pisteessä pallovatsani kanssa, että aion ottaa tämän ihmeellisen dieetin avukseni. Heti kun saan seuraavan PMS:n (Pakko Mussuttaa Sokeria) pois alta, ja loputkin lomat lusittua :)

Alkoholi, suojakilpeni

Kukapa meistä ei olisi ollut juhlissa, joissa yksi ihminen osaa varastaa koko shown, ihan vain olemalla aivan liian humalassa. Minä olin sellaisissa juhlissa tänään. Selvinpäin.

Ymmärsin jälleen lisää erityisherkkyydestäni. Kuinka minusta tuntui hyvin epämukavalta aina kun tuo känninen, huutava ördääjä oli parin metrin päässä minusta. Suuren  osan illasta hän istui jopa vieressäni. Oikein tunsin kuinka hän imee energiat minusta ja saa kortisolitasoni nousemaan. Epämiellyttävä levottomuus ja jännittyneisyys valtasi kehoni. Kihelmöi aivoissa, kihelmöi kropassa. Aina kun tuo ihminen häippäsi pidemmäksi aikaa jonnekin, huomasin - pystyin rentoutumaan. Sitten kun hän taas ilmestyi lähelleni rääkymään, tunsin kroppani taas jännittyvän ja hengitykseni pinnallistuvan.

Asiaa pahensi PMS -aika. Olen ymmärtänyt, että tänä aikana kaikki erityisherkkyyteen yhdistettävissä olevat piirteeni voimistuvat potenssiin sata. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se tuntuu aivan upean helvetillisen hyvältä. Kun joku asia tuntuu surulliselta, se tuntuu niin upean surulliselta, että on pakko itkeä. Kun joku asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta, se tuntuu niin pahalta, että olen valmis soittamaan Karpolle asian puolesta. Hermoilen helposti sosiaalisissa tilanteissa. Mieli ja keho on ylivirittynyt. Päättämättömyys kasvaa. Olo on levoton, pitäisi tehdä jotain. Mennä jonnekin. Nähdä ihmisiä. Elää. Mutta sitten kun menee jonnekin niin helposti alkaa myös ahdistamaan. Tarkkailen jatkuvasti itseäni, ja muita. En pysty lopettamaan. Kun joudun huomion keskipisteeksi alkaa hikoiluttaa ja änkytän.

Muistan katsoneeni joskus hormooneista kertovan dokumentin, jossa väitettiin, että naisen hajuaisti voi jopa satakertaistua ovulaation aikaan. Eivät nämä minun tuntemukseni siis ihan tuulesta temmattuja ole. Olemme hormoniemme orjia. Itselläni myös makuaisti tuntuu voimistuvan. Ja se, millaiset kiksit voi saada siitä kun saa suuhunsa jotakin erityisen maistuvaa - PMS-aikaan yleensä sokeria, rasvaa ja vehnää. Joka, ironisesti, vain vahvistaa kaikkia negatiivisia PMS-oireita, kuten raivokohtauksia ja kärsimättömyyttä. Tai se, millaiset kiksit voi saada ihan vain musiikkia kuuntelemalla. Tai se, millaisen tunnesäväyksen kesäöinen maisema voi saada aikaiseksi. Se kaikki on kuolemisen arvoista.

Niin. Päättämättömyys kasvaa. Olo on levoton, pitäisi tehdä jotain. Mennä jonnekin. Nähdä ihmisiä. Elää. Mutta sitten kun menee jonnekin niin helposti alkaa myös ahdistamaan. Tarkkailen jatkuvasti itseäni, ja muita. En pysty lopettamaan. Paitsi jos juon itseni humalaan.
Vasta tänään, koko pitkän 25-vuotisen juopottelu-urani jälkeen ymmärsin - alkoholi on ollut minulle aina suojakilpi. Uraa aloittaessani jännittyneisyys johtui paljolti paitsi erityisherkkyydestä, myös itsetunto-ongelmista. No, kukapa 13-vuotias nyt olisikaan itsetuntonsa huipussaan. Alkoholilla olen aina voinut juoda itseni rennoksi ja mukavaksi, jotta kestäisin sosiaaliset tilanteet.

Tänään ymmärsin jotakin tärkeää - alkoholi on toiminut minulla myös suojakilpenä näitä humalaisia rääkyjiä vastaan. Kun on itsekin olut kännissä niin jotenkin he ovat vaan olleet paljon siedettävämpiä. Ei ole tarvinnut jännittyä niin paljoa. On voinut hengittää normaalisti. Valitettavan usein - teini-iästä lähtien, on humalaisia rääkyjiä ollut lähettyvillä. Jopa omassa perheessä. Ei sentään omissa vanhemmissa (ajatelkaa missä stressissä alkoholistien lapset jouvat elämään. Voi luoja miten keho voi koskaan toipua siitä!) mutta sisaruksissa. Ja joskus myös kavereiden vanhemmissa. Kyllä, 90 -luvun työläislähiössä ei ollut ollenkaan epänormaalia se, että lapset kavereineen ryyppäsivät vanhempien kanssa.

Olen nyt pari vuotta tehnyt tutkimusmatkaa kehooni, ja vasta tämän ajan ollut tietoinen siitä, miten stressaavassa ympäristössä olen lapsuuteni elänyt. Vaikka olimmekin ajalle hyvin tyypillinen ydinperhe, erityisherkkyyteni sai minut kokemaan kaiken niin voimakkaasti, että kehoni on joutunut todella koville lapsuudesta lähtien. Lisäksi meidän perheemme kulttuuriin ei kuulunut liika puhuminen, eikä koskettaminen. Olen ymmärtänyt, että erityisherkkyyteeni kuuluu voimakkaasti fyysisyys. Tarvitsen paljon kosketusta siltä, jota rakastan. Kenties paikkaan nyt aikuisena kaikkea sitä kosketuksen puutetta, josta lapsena (tietämättäni) kärsin.

 Jatkuva jännittäminen ja jännittyminen (niin onko näillä termeillä oikeastaan mitään eroa?) nostaa kehon kortisolitasot ja väsyttää lisämunuaiset. Se pinnallistaa hengityksen ja lamauttaa pallean. Hengityksen pinnallistuessa lihakset alkavat kiristyä. Kiristyessään lihakset lyhenevät ja vetävät luisia rakenteita väärään asentoon. Asentovirheet lysäyttävät ryhdin, aiheuttavat kehoon epätasapainoa ja lihakset kiristyvät entisestään. Hartioiden jännityessä ja keskivartalon puristuessa kasaan pallea ei pysty toimimaan senkään vertaa. Sisäelimet alkavat myös puristua kasaan. Aineenvaihdunta ja verenkierto heikkenee. Lihakset alkavat jumittaa, tulee päänsärkyä, epätasapaino pahentaa asentovirheitä, selkäranka saattaa ruveta tekemään mutkaa, kiputilat pahenevat, kipu tuottaa lisää kireyttä mieleen ja lihaksiin. Kierre on valmis.

Tällainen stressitila on oivallinen kasvualusta sairauksille. Kuten vaikkapa kilpirauhasen vajaatoiminnalle, tai suoliston häiriöille.

Kenties nykyinen ammattini on kehoni valinta. Nyt saan työkseni hengitellä, venytellä, tulla joustavammaksi, vahvistua oikeista paikoista ja rentoutua oikeista paikoista. Tutkia kehoani ja mieltäni. Ymmärtää. Oivaltaa. Eheytyä.

Minulla on loppuelämä aikaa.

Kehonkoostumusmittaus pilasi päiväni

Tänään oli se päivä, kun viimein pääsin vaakani kanssa lukemiin, jossa en ole ollut muutamaan vuoteen. Pääsin siis uudelle kymmenluvulle, juuri ja juuri. Sillä kymmenluvulla olenkin viiimeksi ollut aikaan ennen kilpirauhas -diagnoosia.

Perjantai ja kaikkea. 2:2:3 dieetin kolmosvaihe alkaa. Saa syödä rasvaa ja, no yleensä syödä niinkun normaalit ihmiset syövät (olettaen, että normaalit ihmiset eivät syö maitotuotteita, lihaa, vehnää, ohraa tai ruista, sokeria missään muodossa, lisäaineita tai valmisruokia). Eilen taisin viettää vihoviimeisen proteiinipäiväni Haylie Pomroyn opeilla. Sen verran ankeaa alkaa tuo vähärasvaisen proteiinin syöminen olla. Eilisen kuitenkin vielä sinnittelin, mielessäni tämä ihana päivä, kun ei tarvitse kananmunanvalkuaisia, savulohta tai omantunnontuskia aiheuttavaa tonnikalaa napaansa vedellä.

Päivä alkoi siis hyvin, koska vaaka antoi viimein periksi ja pääsin yhteen tavoitteeseeni. Oikeastaan, olen päässyt jo sen ylikin, koska alunperin ajatuksena oli tiputtaa vain kolme-neljä kiloa. Sen verran, että vaatteet eivät enää puristaisi ihan niin paljoa eikä tarvitsisi vaatekaappinsa edessä ahdistua. Nyt, vajaa kaksi kuukautta tätä aineenvaihduntadieettiä jotenkuten noudattaneena, olen saanut karistettua lähemmäs seitsemän kiloa ja yhteensä useita kymmeniä senttejä eri puolelta kehoa. Todella hyvin siis, kun ajattelee, että lähdin dieetille asenteella "no katsotaan", enkä odottanut oikeastaan mitään.

Sitten tein virheen. Kävin päivällä tapahtumassa, jossa oli tarjolla ilmainen kehonkoostumusmittaus. Oma vaakani näyttää kyllä rasva-, lihasmassa- ja vesiprosentin, mutta enhän minä siihen markettivaakaan oikein uskalla luottaa. Ilomielin siis hyppäsin tuohon koostumusmittaukseen. Piti riisua vain kengät ja sukat, sekä puristaa molemmilla käsillä laitteen "kahvoista".

Tulos oli musertava. Kilot ja rasvaprosentti oli sama kuin kotonakin, eli liikaa, mutta sehän oli jo tiedossakin. Lisäksi tämä vekotin näytti viskeraalisen, eli kehon "sisäisen" rasvaprosentin. Sisäelinrasva on juuri tätä vaarallista, sisäelinten ja suolten väliin ja ympärille kertyvää rasvakudosta. Viskeraalirasva rasittaa etenkin maksaa. Mittausarvoni oli 11, normaalin ollessa 0-10. Yli normaalin siis. No, ei kauheasti, mutta tarpeeksi aikaansaadakseen musertavan tunteen siitä, kuinka epäreilusti onnenlahjat täällä jaetaan.

Mittaaja, ikäiseni timmissä kunnossa oleva hehkeä neito, sanoi että "liikunnalla ja ruokavaliomuutoksilla sitten voi näihin arvoihin vaikuttaa". No shit, Sherlock, olisi tehnyt mieleni sanoa. Ja aloittaa sydänalasta kumpuava vuodatus siitä, että tiedätkös kun minä ihan ohjaan liikuntaa työkseni. Ja tiedätkös kun minä olen tässä pari kuukautta nyt laihduttanut, enkä ole syönyt sokeria, enkä valmisruokia, enkä lisäaineita, enkä alkoholia. Ja tiedätkös, kun minä olen ollut gluteenittomalla ruokavaliolla nyt kolme vuotta ja maidottomalla vuoden. Ja minä kun en ole muuta lihaa kuin kalaa syönyt yhdeksääntoista vuoteen. Että revi siitä.

Yllä mainituista syistä olin kuvitellut, että ehkä myös se viskeraalirasvani olisi annettujen normien sisäpuolella. Kuvittelin väärin.

Koko päiväni oli ihan pilalla. Masennuin, eikä kiinnostanut enää mikään. Päässä velloi ajatuksia - mitä hyötyä helvetti yrittää mitään, kun tulos on tämä. Mitäs jos vaan löisi läskiksi kaiken, vetelisi kaksin käsin sokeria. valkoisia jauhoja, lisäaineita, kaljaa? Olisiko sillä oikeasti edes mitään vaikutusta tähän kelvottomaan kehooni, joka yksi pieni rauhanen on pilannut???

Ja sitten tietysti myös se klassinen, miksi juuri minä. Kun niin monet voivat syödä mitä huvittaa, juoda mitä huvittaa, tehdä mitä huvittaa, eikä se näy taikka tunnu heidän kehossaan. Miksi juuri minun piti sairastua, ja miksi minun piti sairastua. Ajatusten ollessa aallonpohjassaan, mietin myös miksi tällaisia geenejä on edes "päästetty jatkoon". Yksi syy vapaaehtoiseen lapsettomuuteeni on se, että en halua näitä sairaita geenejä enää eteenpäin siirtää. Se siitä arjalaisen rodun ylivertaisuudesta. Tervetuloa, kauniit ja hoikat ulkomaalaiset tänne Suomeen, saatte vähän sekoittaa geeniperimäämme. Se on meille ihan oikein, ja loppupeleissä pelastus, ennen kuin koko kansakuntamme kuolee diabetekseen, sydän- ja verisuonitauteihin, masennukseen, ja viskeraalirasvaan.

Amen.

Menkkabingoa

Ja niinhän siinä sitten kävi, että viime kuussa kuukautiset olivat myöhässä. Kuutisen päivää "lasketusta ajasta", joka meikäisellä on nykyään 28 päivää. Onhan tuo kierto heitellyt ennenkin, ja nuorempana vieläkin rajummin kuin nykyään. Mutta viimeisen parin vuoden aikana, liekö syynä sitten ruokavaliomuutokseni (gluteenittomalle siirtyminen), kierto on aikalailla vakiintunut tuohon 28-29 päivän välille.

Koska mikään elämässäni ei muuten muuttunut, paitsi tämä 2:2:3 -dieetti, niin väkisinkin mieleen hiipi ajatus - onko dieetti syypää tähän myöhästymiseen? Laihduttaminenhan altistaa yleensäkin usein tällaisille muutoksille. Huvittavinta tässä on tietenkin se, että olin tarkkaan laskenut ajan, jolloin voin lähteä lomareissulle niin, ettei siellä sitten tarvitsisi kärsiä menkoista, päänsärystä, turvotuksesta, tulvasta, ahdistuneisuudesta sosiaalisissa tilanteissa (kaupunkilomahan ei juurikaan niitä tarjoa!), kuukupin tyhjentämisestä yleisissä tiloissa (Saksassa ei muuten ollut vesipisteitä naistenvessoissa koppien sisällä), kivusta, jomotuksesta ja tuskasta. Noh, pieleen meni.

Nyt menkat osuivat juuri niin, että pahin PMS oli reissun neljä ensimmäistä päivää ja sitten alkoi vuoto. Aika nappiosuma siis. No, tästä huolimatta ihan kiitettävästi jaksoin viipottaa suurkaupungin nähtävyyksissä, kun kerta "pakko" oli.

Pohdin mm. sellaista teoriaa, että koska dieetin alkuvaiheessa painoa lähti suht helposti lyhyessä ajassa, pistikö kehoni jarrut päälle tämän asian suhteen. Muistan lukeneeni alan ammatilaisen, naistenvaivoihin erikoistuneen kätilön kirjotuksen, jossa mainittiin, että kuukautiset ovat naisen elimistölle suuri ponnistus, joka vie paljon energiaa. (Ja nyt täytyy toki muistaa, että tämä koskee vain "luomumenkkoja", e-pillereitä syödessähän ovulaatiota ja kohdun limakalvon irtoamistahan ei juuri tapahdu.) Tästä syystä ruokahalukin usein kasvaa ennen menkkoja. Itsekin saatan syödä kuin hirvi, ja kärsiä mielettömistä hiilari- ja makeanhimoista, joista en muuten nykyään juuri kärsi. PMS:n aikaan se on sellaista "pakko saada" -osastoa, sitä saattaa lähteä vaikka kauppaan vain siksi, että on niin kova himo jotakin ruoka-ainetta kohtaan.

Jos kehoni ajattelikin, että nyt ei ole energiaa tuollaisiin kuukautisiin, kun tässä tätä painoakin tuntuu lähtevän. Jos se siksi "pidätteli" niitä menkkoja - kunnes sitten pääsin sinne reissuun ja sain taas kunnolla, ehkä vähän liikaakin energiaa. Voitte varmaan arvata, kuinka diettaamisen siellä kävi. No, alun perinkin oli selvää, etten lomamatkalla edes yritä suoriutua dieetistä niin pieteetillä, mutta jos nyt söisi edes sinne päin. Aika heikkoa oli senkin kanssa. Viikon aikana mutustelin mm. vehnää, jäätelöä, karkkia, limsaa, alkoholia ja KAHVIA. Jonkin sortin kofeiinia joko limsan, kahvin tai teen muodossa taisin juoda melkein joka päivä.

Äärettömän typerää. Kotiin ja ruotuun taas päästyäni, kärsin jälleen kofeiiniviekkareista muutaman päivän ajan. On se melko vahvaa huumetta kyllä.

Tätä kirjoittaessa odottelen taas menkkoja alkavaksi. Nyt näyttää siltä, että tässä kuussa ne saattaisivat alkaa jopa hieman etuajassa. Perin harvinaista sekin, sillä jos kierto on heitellyt, niin yleensä aina toiseen suuntaan.
On se tämä naisen elämä jännittävää. Saa laskeskella kalenteri kädessä päiviä yhdestä kahteenkymmeneenkahdeksaan, raapustaa merkin päivälle 28, ja suunnitella, että tuosta merkistä suurin piirtein viikkoon ei saisi sitten mitään kauhean tärkeää elämäntapahtumaa (kuten vaikka töitä) osua kohdalle. Muistakaamme myös PMS-aika, eli oikeastaan viikkoa ennenkään tuota merkkiä ei saisi mitään kauhean vaativaa tapahtua. Sen kerran sitten kun se menkkabingo ei osukaan kohdilleen, niin voi voi, saattaa olla, että siiinä on juuri joku lomamatka, tai häät, tai hautajaiset, tai saunailta, tai viikonlopun kestävä työkeikka, tai vaellusreissu, tai kurssi, tai työpajan ohjaaminen kalenterissa silloin, kun vuoto päättää alkaa.

Aika monta kertaa olen tässä bingossa jo hävinnyt.

Onhan se ihan saatanan rasittavaa suunnitella koko elämänsä kuukautisten ympärille. Minun todellisuuttani se on kuitenkin ollut jo vuosikaudet.

Ensi viikolla menen Novasure -toimenpiteeseen. Gynekologini kutsui sitä "lämpöpallohoidoksi" (termoablaatio). Sehän kuulostaa joltakin mukavalta ja rentouttavalta. Käytönnössä se tarkoittaa sitä, että kohdun limakalvot poltetaan. Otan nukutuksen, kiitos. Hartaasti toivon, että saan tällä toimenpiteellä apua vaivoihini. Useimmat toimenpiteessä käyneet naiset ovat saaneet, ainakin tilastojen mukaan.

En haluaisi enää pelata menkkabingoa.

      

Painonpudotusta ja PMS:ää

No niin. Kohta kaksi viikkoa takana 2:2:3 - aineenvaihdunta dieettiä. Tulokset ovat olleet hämmästyttäviä. Että minäkin voin syömällä pudottaa painoa. Vajaassa kahdessa viikossa on lähtenyt noin 3,5 kg painoa. Useita senttejä on kadonnut myös vyötäröltä, lantiolta, reisistä, ties mistä. Tämähän toimii, ainakin toistaiseksi. Eniten ihmetyttää se, että nyt on käynnissä "PMS-viikko", jolloin yleensä turpoan kuin pullataikina ja painokin tuppaa hetkellisesti nousemaan. Mutta PMS:stä huolimatta siis olen onnistunut tälläkin viikolla pudottamaan painoa.

Viikko alkoi tosin epäilyttävästi, koska maanantaiaamuna vaaka näytti reilun puolen kilon lihomista. Tässä dieetissä syödään sen nimen mukaisesti 2 päivää tietyn tyyppistä ruokaa, sitten 2 päivää toisen tyyppistä, ja taas 3 päivää toisen tyyppistä. Siitä siis dieetin nimi. Kolmannen vaiheen ruokailu sisältää paljon terveellistä rasvaa, ja se tuntuu muiden päivien ohella lähes juhlalta. Ehkäpä vedin ekan viikon viimeiset päivät vähän överiksi, koska viikko muuten tuntui niin raskaalta. Yhtenä PMS-oireena minulla on myös älytön nälkä. Olen ihan pohjaton, yleensä reilu viikko ennen arvioitua alkamisaikaa, usein myös pari päivää juuri ennen kuukautisia. Voi olla, että siksikin tuli viime viikonloppuna saatua tuo reilu puoli kiloa takaisin. Mutta en minä sitä jäänyt märehtimään.

Tämä toinen viikko on ollut ensimmäiseen verrattuna ihan lentoa! Kofeiinin vierotusoireita ei enää ole juurikaan ollut - hyvä on, sorruin yhteen isoon teemukilliseen tällä viikolla - mutta minun ei enää tarvitse pakkomielteisesti ajatella kahvia. Kun vielä ensimmäisellä viikolla imppasin kahvipurkin tuoksua tämän tästä, tällä viikolla en enää meinaa edes muistaa koko kahvia. Ällistyttävää, yli 20 vuotta kofeiinikoukussa olleelta. Yrttiteetä sen sijaan vetelen nyt litratolkulla. Jos se on uusi addiktioni, olkoon. Myös "proteiinipäivät" (ravintona lähinnä kasvikset ja proteiini, hiilihydraatit ovat minimissä) sujuivat tällä viikolla ihmeen kivuttomasti, kun viime viikolla taisin olla toisena proteiinipäivänä jonkin sortin ketoosissa, olo oli aivan kaamea ja nuutunut. Tai sitten suurin piirtein samoille ajoille osunut ovulaatio vaikutti myös tähän. Proteiinipäivät tuntuvat toimivan minulla kaikista tehokkaimpana painon pudottajana. Tällä viikolla ensimmäisen proteiinipäivän jälkeinen punnitustulos oli -1,5kg edellisestä päivästä! Ajattelin, että noin roima pudotus päivässä tulee vielä takaisin, vaan eipä tullut.

Viime viikolla huomasin myös, kuinka syvälle ihmiseen - ainakin minuun, joka olen ikäni painoni kanssa kamppaillut- laihdutus ja ruokavalioasiat menevät. Ensimmäisellä viikolla muistan nähneeni unia, joissa tein ruokaa ja hiki päässä pohdin, mitä nyt saan syödä ja mitä nyt en saa syödä, olinko unessani jopa ravintolassakin syömässä samojen haasteiden kanssa... Kehoni taisi olla aika shokissa tuon ensimmäisen viikon ajan. Ihmetteli, että mitä helvettiä nyt tapahtuu! En saa hiilareita enkä rasvaa, kuolenko!?! Lisäksi kofeiinikin oli väkivalloin yhtäkkiä viety pois, joten lieneekö ihme, että kroppa protestoi. Toisen proteiinipäivän olisin voinut vaan kirjaimellisesti maata sohvalla. Pakko oli kuitenkin siinä sumussa mennä ohjaamaan illan tunnit. Oikeastaan siitä tuli jopa vähän parempi olo. Onneksi kestin ensimmäisen viikon koettelemukset läpi. Miten helpottava tunne onkaan toisella viikolla huomata, että tuo kaamea olo ei jatkunutkaan!

Voi olla, että tämän viikon energia tulee myös PMS:stä, sillä minulla on taipumus olla tähän aikaan kierrosta paitsi kärkäs ja herkkä, myöskin äärimmäisen energinen. Joku hyöty PMS:stäkin, sillä se on suurin piirtein ainoa aika, jolloin saan asioita aikaiseksi. Isommat siivoukset, piha- ja puutarhahommat, kaikki energiaa vaativat touhut jotenkin kummasti tulee aina tehtyä juuri silloin, kun on PMS päällä. Olen myös huomannut, että kehoni kaipaa ilmaisua ja kosketusta tähän aikaan. Usein tulee kotona popin soidessa spontaani pakko tanssia ja laulaa. Varsinkin laulamisen tarpeen olen ihan vasta viime aikoina yhdistänyt PMS-oireistoon. Myös seksiin tulee jossakin vaiheessa PMS:sää tarve. PAKKO. Uskoisin, että aika miehinenkin tarve "laukaista itsensä", joka minulla tuntuu ihan fyysisenä painontunteena alavatsalla ja - no, siellä.

Tämä energiabuusti loppuu yleensä noin päivää, paria ennen kuin varsinainen vuoto (tulva) alkaa. Nuo pari edeltävää päivää saatankin sitten mennä taas ihan sumussa. Olen määritellyt ololle termin "PMS-kupla", sillä siltä olo todella tuntuu. Kuin olisi kuplassa. Tuohon aikaan jos joutuu esim. menemään ruokakauppaan niin saattaa olla paniikkireaktio lähellä. Sosiaaliset kontaktit ahdistavat myös. Hiki virtaa ja naama punottaa. Sydän hakkaa pienestäkin rasituksesta. Kroppa on väsynyt eikä jaksa mitään.

Mielenkiinnolla nyt odotan ensi viikolla oletetusti alkavia kuukautisia. Onko ruokavaliolla vaikutusta niihin? Entäpä kierron pituuteen? Monet PMS- ja kuukautisvaikuksista kärsineet naiset ovat nimittäin kertoneet, että oikealla ruokavaliolla he ovat lähes päässeet lähes eroon oireistaan. Olen viimeisen kahden viikon aikana tankannut ainakin yllin kyllin hyviä rasvoja, proteiinia, kasviksia ja hedelmiä!

On ne ihme hommia, nämä hormoonihommat!

Viimeinen oljenkorsi

Muutama vuosi sitten gynekologini sanoi minulle, "sen kun jätät vaaleat viljat ja sokerin, niin eiköhän ala paino tippumaan". Noihin aikoihin epäilin itselläni kilpirauhasen vajaatoimintaa, ja tulin jutelleeksi tästä myös gynelle (sillä monella vajaatoimintaa sairastavilla on myös ongelmia kuukautisten kanssa, kuten minullakin).

Gluteenittomuus alkoi vilahdella siellä täällä ja luin netistä paljon kokemuksia, joiden mukaan moni oli hoikistunut gluteenittomalla ruokavaliolla. Pari vuotta sitten päätin kokeilla itsekin - ja sillä tiellä olen vieläkin. Paino ei valitettavasti ole lähtenyt tippumaan (mutta muita positiivia vaikutuksia on yllin kyllin, niistä joskus toiste) - eikä vielä silloinkaan, kun noin vuosi sitten päätin jättää maidon. Sokeriakaan en paljon käytä, silloin harvoin kun leivon, korvaan yleensä vähintään puolet sokeristakin stevialla. Karkkia ostan ehkä kerran kuussa. Olen ollut ihan pihalla nykyisistä karkkipussivalikoimista jo vuosikaudet.

Jatkuvalla syötöllä, hitaasti, mutta varmasti ylöspäin hilautuva paino ottaa todella pattiin. Välillä peilistä katsoo ällöttävä läskikasa. Tilannetta ei auta se, että työkseni ohjaan liikuntaa, ja ruokavalioni on suht terveellinen.
Viime aikoina tämä ylitsevuotava runsauteni on alkanut taas ahdistaa enemmän kuin tarpeellista. Taas - koska olen ollut pullukka koko ikäni. Koska olen ollut klassinen jojo-laihduttaja lapsesta lähtien. Ja eniten, koska vaatteeni alkavat taas puristaa ja uusia en voi hankkia, koska en löydä vaatekaupoista mitään vartalolleni sopivaa. Pahinta on housujen ostaminen, minulla kun suurin osa läskistä pakkautuu suoraan vatsaan. Jos farkut istuvat täydellisesti reisistä ja takapuolesta, ne eivät takaavarmasti mene kiinni mahan kohdalta.

Onneksi kilpirauhasdiagnoosin myötä olen myös oppinut paljon ruuasta, laihduttamisesta ja aineenvaihdunnasta. Suurin kiitos tästä kuuluu facebookin Kilpirauhasen vajaatoiminta -ryhmälle. En ole enää vuosikausiin laihduttanut. Viimeisen yritykseni, noin viisi vuotta sitten tyssäsi siihen, kun muutaman päivän Nutrilett -pussikeittokuurin jälkeen paino nousi puoli kiloa. Ei paljon, mutta se nousi. Niillä kalorimäärillä! Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että todellinen muutos tarvitsee todellisen elämäntapamuutoksen. Mutta sekään ei vielä ole minun tapauksessani riittänyt.

Netistä olen löytänyt monia kohtalotovereita. Meitä, jotka suurin odotuksin olemme päivittäiset tyroksiinimme popsineet. Meitä, joilla kilpirauhasarvotkin (ne kaksi yleisintä, muita ei terkussa oteta) ovat lähes ihanteellisia, mutta yksi asia on ja pysyy: ylipaino. Sitten törmäsin tähän artikkeliin: "Miksi tyroksiini aiheuttaa painonnousua" ja aloin jo tutkailla lääkäriaikoja jollekulle yksityiselle - joka toivottavasti voisi määrätä minulle jotakin muuta lääkettä kokeiluun. Koska kuitenkin lääkäreillä ramppaaminen on kallista ja turhauttavaa puuhaa - ajattelin antaa vielä yhdelle keinolle mahdollisuuden. Haylie Pomroylle.

En edes muista, miten päädyin hänen 2:2:3 Aineenvaihduntadieetti -kirjaansa alunperin tutkailemaan, mutta käyttäjäkokemukset tuntuivat lupaavilta. Ja nimenomaan kilpirauhassairaiden joukossa. Niinpä sitten päässä muhi päätös - why not give it a go? Päätin, että se on viimeinen keino, jota yritän, ennen kuin hommaan lääkärin, joka oikeasti haluaa auttaa minua, tai vaihtoehtoisesti lentoliput Kreikkaan tai Norjaan (sieltä kun saa vaihtoehtoisia kilpirauhaslääkkeitä ihan apteekin käsitavaroista).

Nyt on ensimmäinen viikko menossa, viidennen päivän aamuna vaaka näytti -1,5kg:n lukemia. Hurjaahan tämä muuten on, sillä kyseessä on aineenvaihduntadieetti. Kiellettyä on mm. kofeiini, sokeri, valkoiset viljat, maitotuotteet jne jne. Mutta syödä saa, ja pitää, viisi kertaa päivässä. Se, mitä syöt ja missä järjestyksessä on kaiken A ja O.

Eilinen päivä on ollut toistaiseksi vaikein. Siitä syystä, että se oli toinen ns. proteiinipäivä putkeen. Ei hiilareita, ei rasvaa, vaan proteiinia ja kasviksia. Minulla oli aivan kamala olo eilen. Lihaksia särki, olin ihan sumussa, olo oli samanlainen kuin flunssan puskiessa päälle. Pakko oli syödä puoli desiä täysjyväriisiä muun lounaan kanssa, ennen illan tuntejani. En varmasti olisi selvinnyt niistä muuten. Tai, olisin, mutta ihan paskoja tunteja ne olisivat varmaan olleet. Olenkin tässä miettinyt, että hiilareita me vajaatoimintaiset varmasti erityisesti tarvitsemme myös. Tai sitten kyse on verenpaineesta, joka on minulla aina ollut alakanttiin. Aamuisin olen tätä tietoisesti nostanut juomalla kupin kahvia. Ilman kahvia - ei energiaa, aivot jumissa. Ilman hiilareita - ei energiaa, aivot jumissa. Ilman proteiinia - on energiaa, mutta kestämätöntä sellaista, aivot jumissa. Kyse on siis tasapainosta. Mutta Haylie se haluaa tietoisesti hämmentää kehoani ja aineenvaihduntaani.

Jos haluaa muutoksia, ei mikään synny yleensä kauhean helpolla. Nälkää ei tarvitse nähdä (silla se nälän näkeminen ja vuosikausien jojoilu on todennäköisesti aineenvaihduntaani hidastanutkin), mutta totaalista energian puutetta ja huonoa oloa ainakin. Nyt täytyy toki muistaa ammattini ja se, että vedän tätä dieettiä ja teen töitäni eli ohjaan samanaikaisesti. Ehkä siksikin - ja kofeiinin vierotusoireista johtuen - nämä ensimmäiset päivät ovat olleet niin haastavia. Onneksi nyt olen "kolmosvaiheessa" , eli saan vetää maukasta ruokaa ja hyviä rasvoja sydämeni kyllyydestä!

Toistaiseksi siis dieetti näyttäisi toimivan, mielenkiinnolla ja avoimin mielin odotan jatkoa.

Palapelin kokoaminen

Viisi vuotta sitten heti herätessä se alkoi, jumitus. Selkä tuntui kankealta, lapojen väliä kiristi. Jalat olivat kuin kaksi puupökkelöä. Yleensä tämä tila jatkui läpi päivän. Jos vedin illalla tunteja, saatoin saada hetkellistä apua tilanteeseen, mutta yleensä jumitus palasi hyvinkin pian takaisin. Usein sain itseni liikunnalla vielä pahempaan jamaan. Venyttely ja kevytkään liikunta ei tuntunut tuovan muuta kuin aivan hetkellistä apua.

Pitkään oli mielessä kalvanut epäilys (oikeastaan tieto, silllä keho on viisas ja aina oikeassa), että jokin on vialla. Mietin, että eihän tämä vain voi olla normaalia, että ikäiseni kolmekymppinen ihminen on kuin jokin halvatun mummo. Olin jo käynyt lääkärillä pariinkin otteeseen kertomassa epämääräisistä selkäkivuista, kankeudesta, aivosumusta, palautumattomuudesta ja painonnoususta. Kilpirauhaskokeetkin oli jo otettu pariinkin kertaan. Ensimmäisellä kerralla tosin väärään aikaan päivästä. Arvot olivat hieman viitteiden ylikin, mutta lääkärin mielestä ok. Sellasta se kuulemma on, että aineenvaihdunta vain hidastuu ikääntyessä ja että minun tulisi vaan "kantaa itseni paremmin".

Mitä enemmän asiasta kuitenkin luin, sitä vakuuttuneempi olin, että tämä oli se sairaus, joka minua vaivaa. Kun sitten kuulin, että Suomessa viitearvotkin ovat muuhun maailmaan verrattuna paljon suuremmat, päätin, että nyt saa riittää. Haluan tietää, mikä minua vaivaa, ja sairastanko tätä lääkitystä vaativaa sairautta. Sain kilpirauhasongelmien kanssa painivalta fb-kaverilta yksityisen lääkärin nimen. Kaverini oli saanut apua häneltä.

Kun sitten vihdoin tuolla lääkärillä kävin ja koelääkityksen sain, ette usko kuinka helpottunut olin. Vihdoinkin minulla oli diagnoosi ja nimi tälle epämääräiselle, varsin paskamaiselle tilalle. Odotukset olivat korkealla. Josko vihdoinkin jumitukset ja aivosumut helpottaisivat ja paino laskisi. Osa oireista helpottikin, mutta osa on yhä vieraanani - joskus enemmän, joskus vähemmän. Paino esimerkiksi ei ole lääkityksen avulla laskenut kiloakaan, paitsi ehkä satunnaisesti annosnoston yhteydessä. Mutta siitä hetkestä, kun lääkityksen muutama vuosi sitten aloitin, painoa on tullut vain lisää noin kahdeksan kiloa. Lihasmassanikin on varmasti kasvanut, joten tiedän, että pelkkää läskiä se ei onneksi ole. Mutta aika turhauttava yhtälö terveellinen ruokavalio, liikunta ja painonnousu on. Eniten vituttaa se, että ei mahdu vaatteisiin, eikä kaupoissa ole kokoiselleni mitään sopivaa - vaikken mikään superläski olekaan.

Todennäköisesti lääkitys ei minulla ihan täysin toimikaan. Mahdollista on myös sellainen pelottavakin ajatus, että minulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaa koskaan ollutkaan. Minulla on ollut anemia, joka aiheuttaa aivan samoja oireita kuin vajaatoiminta. Rautavarastojani ei ole koskaan kuitenkaan tarkastettu, ennen kuin itse tajusin näitä kokeita reilu vuosi sitten pyytää. Ei, vaikka olen vuosikaudet kärsinyt myös runsaista kuukautisista - niin runsaista, että siihenkin syön verenvuotoa hillitsevää lääkettä. No, tyhjyyttäänhän ne varastoraudat kumisivat. Hemoglobiini on kuitenkin aina ollut ok, ja erheellisesti useat lääkärit ja sairaanhoitajatkin lulevat, että hemoglobiini korreloi raudan varastoarvojen kanssa. Ei pidä paikkaansa. Pahimmassa tapauksessa siis olen saattanut syödä tyroksiinia turhaan, jolloin kilpirauhaseni on laiskistunut, koska sen ei ole itse enää tarvinnut tuottaa hormoonia, vaan hormooni on tullut purkista. Viime kesän ultrassa oli viitteitä kilpirauhasen surkastumisesta. Molemmat rauhaset kun olivat noin sentin kokoisia. Normaali kilpirauhasen pituus on noin neljä senttimetriä.

Olen nyt vuoden verran tankannut rautaa purkista, alkuun 20mg päivässä, nykyään 100mg. Ferritiiniarvo oli viimeksi juuri ja juuri yli 50 (viitearvot 6-160, lähemmäs sataa pitäisi päästä). Pitäisi mennä taas tarkistuttamaan, mutta en ole saanut aikaiseksi. Terkkuun soittaminen ja tällaisten kokeiden "aneleminen"  vaatii ainakin minulta aina jonkun ylimääräisen ponnistuksen ja henkisen tsemppauksen puhelua ennen. Ensin joutuu mielessään perustelemaan itselleen, miksi nämä kokeet tarvitsee, jotta kuulostaa sitten puhelimessa tarpeeksi jämäkältä.

Kun nyt olen saanut tuota rauta-arvoa nousuun, olo on kohentunut huomattavasti. Jaksan liikkua enemmän. Vielä muutama vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että omien tuntien ohjaamisen lisäksi jaksaisin samana päivänä harrastaa itse jotain liikuntaa. Nyt se on mahdollista. Minulla on taas energiaa. En jumita niin pahasti. Palaudun nopeammin. Palaudun ylipäätään.

Rauta on vain yksi osa palapeliä. Olen viimeisen muutaman vuoden aikana oppinut myös, että olen liikkunut väärin ja syönyt väärin. Tärkein oppi tässä matkan varrella on kuitenkin ollut se, että ihmiskeho on niin monimutkainen kapistus, ettei se välttämättä parane noin vain yhtä pilleriä popsimalla. Hyvinvointiin ja terveyteen kun vaikuttaa niin moni asia. Mitä syöt ja miten syöt, mitä harrastat ja millä volyymillä, entäpä hyvin tärkeä asia palautuminen, lepo ja uni?

Kokoan palapeliä. Kokeilen, mitkä palaset liittyvät yhteen ja mitkä eivät. Hiljalleen muodostan kokonaiskuvaa, joka on oma kehoni ja oma terveyteni. Nyt tuntuu enimmäkseen hyvältä, muutama vuosi sitten tuntui enimmäkseen pahalta. Aikaa ja kärsivällisyyttä palapelini kokoaminen vaatii, sillä asiat ja asenteet muuttuvat hiljalleen.

Niin monta palasta olen jo saanut paikalleen. Yhtä monta palasta on vielä paikkaansa vailla.
Ehkä saan palapelin vielä joskus valmiiksi.

Vaikka sitten hautaan mennessä.

Haudaksi kuntoon

Tämän blogin aloittaminen on pyörinyt mielessä pitkään. Kamppailu oman kehon ongelmien kanssa on nykyään arkipäivää. Minua on mätkäisty usealla diagnoosilla ja vaivalla, joiden kanssa eläminen vaatii tasapainottelua työn, levon, ravinnon ja liikunnan suhteen. Jotakin on jo opittu ja ymmärretty. Edessä vielä pitkä oppimisen tie.

Omilla valinnoilla ja toiminnallani pyrin kuitenkin parempaan, kivuttomampaan ja terveempään elämään. Merkkejä tervehtymisestä on ajoittain. Muutaman vuoden takaiseen olotilaan verrattuna voin tällä hetkellä varsin hyvin. Jos sama tahti jatkuu, niin mistä sitä tietää, vaikka pääsisi haudaksi kuntoon.

Blogin tarkoitus on jakaa ajatuksia ja ymmärrettyä tietoa myös muille samojen ongelmien kanssa tuskaileville. Ennen kaikkea pyrin kuitenkin tässä ymmärtämään itseäni - omaa kehoani.

Tässä listaa lähtökohdistani eli diagnooseja ja tiloja:

- Kilpirauhasen vajaatoiminta (diagnoosi v. 2012, ollut ehkä lapsesta lähtien)
- Nivelten yliliikkuvuus
- Nivelrikko (molemmat polvet, kulumaa rangassa)
- Bakerin kysta
- Spondyloosi ja nikamahöltymä
- Alimman nikamavälin madaltuma
- Migreeni
- Menorragia eli runsaat kuukautiset + PMS -oireet
- Ylipaino
- Anemia (itse diagnosoitu)
- Hormonaalista "häikkää"

Sairaushistoriaa:

- Polvi tähystetty ja "höylätty" kolme kertaa
- Nilkka tähystetty ja irtokappale poistettu kerran
- Polven ja nilkan sijoiltaanmenoja useita
- Vaikea akne teini-iässä
- Masennus 17-18 -vuotiaana, osasyynä e-pillerit
- Lapsuudessa ja nuoruudessa toistuvasti angiina ja antibioottikuuri n. 2 kertaa vuodessa
- 20-30 -vuotiaana toistuvasti virtsatietulehduksia
- Rajusti puhjennut ihottuma noin 24-vuotiaana
- Suolisto todennäköisesti ollut vuosikymmenet rapakunnossa

Mainittakoon vielä erityisherkkyys, joka ei ole diagnoosi eikä sairaus, mutta varmasti vaikuttanut myös kehollisiin haasteisiini.

Näillä diagnooseilla siis ohjaan työkseni liikuntaa - ja rakastan työtäni! Työssäni voin myös itse hoitaa itseäni - kunhan muistan kuunnella kehoani. Kantapään kautta olen senkin oppinut, että kevyelläkin liikunnalla voi saada itsensä pahaan jamaan. Liika on liikaa - oli kyse sitten hikijumpasta tai venyttelystä.

Tulen kirjoittamaan yllä mainituista asioista ja kehon ja mielen vaikutuksesta toisiinsa. Täysin epätieteellisesti ja varsin suppeasta näkökulmasta :) Jos kuitenkin voin tarjota uusia ajatuksia muillekin, hyvä niin.

Valittamisen sietämätön keveys

Tapasin yllättäen vanhemman sukulaisnaisen. Emme olleet nähneet kuukausiin, ehkä vuoteen. Juttelimme noin viiden minuutin ajan. Tästä ajasta hän ehti käyttää reilun minuutin silkkaan omista työasioistaan valittamiseen.

Suomessahan tämä on normaalia. Valittaminen on meillä kansankulttuuria, hupia suorastaan. Emme epäröi kertoa kanssaihmisille, jos joku asia on mielestämme huonosti, jopa väärin. Silloinkaan, jos kyse on kuitenkin aika pienestä ja vähäpätöisestä asiasta. Monet meistä oppivat katsomaan maailmaa negaation kautta. Aina ensimmäiseksi pitää keksiä asioista joku negatiivinen puoli. Jotain parannettavaa. Tämä ajattelu- ja toimintatapa on niin syvälle juurtunut käytökseemme, ettemme enää itse edes aina tajua sitä.

- Mitä kuuluu?

- No ihan hyvää, mutta...

- Mites reissu meni, oliko hyvät ilmat?

- No ihan hyvin, mutta joko oli liian kuuma tai liian kylmä tai vähintäänkin matkanjohtaja mokasi jotain.

Tarkkailepa tilannetta ympäristössäsi. Näinkin yksinkertaisesssa asiassa kun kuulumisten kyselyssä saatat saada päällesi aimo annoksen toisen ihmisen negaatiota. Eikä hän varmasti tarkoita pahaa. Hän on vain tottunut kertomaan asioista näin.

Entäpä jos vastaus olisikin ”Ihan hevetin hyvää kuuluu kiitos. Vedinpa tuossa justiin ihan sairaan hyvän jumppatunnin. Kyllä oli ihmiset taas onnellsia sen jälkeen!” Tai että ”Hyvää kuuluu, mää oon niin onnellinen kun mulla on niin hyvä mies ja ihanat lapset”.

Ok, tietenkään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja vastoinkäymisiä on kaikilla. Joskus kuuluu ihan oikeastikin vaan paskaa. Mutta miksi me suomalaiset, joilla kuitenkin on perusasiat jotakuinkin kohdillaan, haluamme aina kaivaa kaikesta jotakin negatiivista, ja yleensä ensimmäisenä tuoda tämän negatiivisen asian muidenkin tiedoksi?

Teini-ikäisenä ystävystyin Ruotsista muuttaneen tytön ja hänen perheensä kanssa. Muistan heti kättelyssä ihmetelleeni, miksi hän hymyili minulle ja moikkasikin. Miksi hän alkoi jutella ja oli kiinnostunut minusta. Miksi hän ei ymmärtänyt kun heitin rajua huumoria itsestäni, itse itseäni kritisoiden. Miksi hän ja hänen perheensä olivat kannustavia ja sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen ja minullekin. Halasivatkin, perkeleet. Koko tämä kulttuuri oli minulle täysin vierasta.

Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että hän on kasvanut erilaisessa ympäristössä. Kulttuurissa, jossa asioita ei ensimmäiseksi nähdä negaation kautta. Kulttuurissa, jossa on saanut osakseen kannustusta ja positiivista palautetta. Kun kaksi erilasta kulttuuria törmäävät, syntyy aina ristiriitoja. Niin meilläkin. Minä koin välillä hänen kaikesta kiinnostuneen äitinsä tukahduttavana, ja ystäväni taas ei ymmärtänyt oman perheeni ”möllötystä”. Kaikesta huolimatta varmasti opimme toisiltamme kuitenkin paljon.

Olin viime vuonna Australiassa. Tuo matka sai minut ajattelemaan kulttuurimme negaatio-keskeisyyttä enemmän kuin koskaan aiemmin. Australian tervehtivät, hymyilevät, kohteliaat ja auttavaiset ihmiset tekivät minuun vaikutuksen. Varsinkin suurkaupungin vilskeen ulkopuolella ihmiset eivät tuntuneet ottavan paineita juuri mistään. Kaikki oli rentoa ja välitöntä. Läheskään kaikkea käytännön infoa esim. julkisilla matkustamisen suhteen ei voinut etukäteen lukea netistä tai asemilta. Piti rohkaistua kysymään. Kommunikoimaan. Ja vastaanottamaan kaikki se ystävällisyys ja avuliaisuus, mikä ihmisistä huokui. Usein ei ehtinyt edes kysyä, kun joku jo tuli tarjoamaan apuaan. Kaikki asiat eivät aina menneet täysin aikataulujen mukaan, ja pieniä haasteita oli matkassa vähän väliä. Paikallisten lempisanonta ”no worries!” oli ja on kuitenkin paras matka- ja elämänohje mitä kuvitella saattaa. Elä huoli, kyllä se siitä. Asiat suttaantuu. Ei se niin vakavaa ole. Ota iisisti.

Negaatioon kiinni kasvava lapsi oppii katsomaan maailmaa tyytymättömin silmin. ”Tyytyväisyys on kehittymisen loppu” kuuluu sanonta, ja varmasti tämä pitääkin paikkansa esim. työelämässä. Aina voi tulla paremmaksi, kouluttaa itseään, oppia uutta. Henkilökohtaisessa elämässä, kodin, perheen ja parisuhteen arjessa tuo ohje on kuitenkin huono isäntä. Valittaminen voi pieninä annoksina olla terveellistäkin. Elämäntapana se kuitenkin rasittaa ja väsyttää valittajan itsensä ja kaikki hänen ympärillään. Väitän, että se jopa sairastuttaa.

Olen vasta nyt, neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni ymmärtänyt, että minutkin on opetettu katsomaan maailmaa negaation kautta. Äitini on klassinen ”mutta -ihminen”. Hyvää, mutta. Hyvin meni, mutta. Kivaa oli, mutta. Ihan hyvä ajatus, mutta. Olen kavahtanut itseäni, kun olen tajunnut, että mutta-mantra on minullakin toimintatapa. Australian reissun jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt siitä pois. Voin sanoa, että tässä kulttuurissa se on aika helvetin vaikeaa, sillä seura tekee kaltaisekseen. Kaikilla meillä on varmasti lähipiirissä sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden luona vieraillessaan sitä huomaa itsekin muuttuvansa valittajaksi. Kun on vieraillut tuollaisen ihmisen luona, voi kysyä itseltään, onko olo virkistynyt ja iloinen. Tuskinpa. Uskon, että olo on pikemminkin uupunut ja ärtyisä. Valittaja on onnistunut myrkyttämään ilman ja ihmiset ympärillään.

Olen joutunut valittajan uhriksi lapsuudenkodissa, ystävyyssuhteessa, julkisissa kulkuneuvoissa, töissä, facebookissa ja jopa hierojan pöydällä. Vuosikaudet olen ollut itsekin innokas valittaja. Valitan vieläkin, aiheesta ja pieninä annoksina. Mutta elämäntavakseni en halua valittamista valita. Se on jo kuluttanut kehoani ja mieltäni tarpeeksi. Se on jo sairastuttanut minua tarpeeksi.

Meillä täällä rikkaassa Suomessa on varaa vaika mihin. Jopa valittamiseen. Mitäpä jos yrittäisi edes yhden kokonaisen päivän olla valittamatta? Tai, vielä parempi – mitä jos yhden päivän ajan keskittyisikin siihen, mikä elämässä on hyvin, eikä siihen, mikä elämässä on huonosti. Pystytkö sinä siihen?