Tapasin yllättäen vanhemman
sukulaisnaisen. Emme olleet nähneet kuukausiin, ehkä vuoteen.
Juttelimme noin viiden minuutin ajan. Tästä ajasta hän ehti
käyttää reilun minuutin silkkaan omista
työasioistaan valittamiseen.
Suomessahan tämä on normaalia.
Valittaminen on meillä kansankulttuuria, hupia suorastaan. Emme
epäröi kertoa kanssaihmisille, jos joku asia on mielestämme huonosti, jopa väärin. Silloinkaan, jos kyse on kuitenkin aika pienestä ja
vähäpätöisestä asiasta. Monet meistä oppivat katsomaan maailmaa
negaation kautta. Aina ensimmäiseksi pitää keksiä asioista joku
negatiivinen puoli. Jotain parannettavaa. Tämä ajattelu- ja
toimintatapa on niin syvälle juurtunut käytökseemme, ettemme enää
itse edes aina tajua sitä.
- Mitä kuuluu?
- No ihan hyvää, mutta...
- Mites reissu meni, oliko hyvät
ilmat?
- No ihan hyvin, mutta joko oli
liian kuuma tai liian kylmä tai vähintäänkin matkanjohtaja
mokasi jotain.
Tarkkailepa tilannetta ympäristössäsi.
Näinkin yksinkertaisesssa asiassa kun kuulumisten kyselyssä saatat
saada päällesi aimo annoksen toisen ihmisen negaatiota. Eikä hän
varmasti tarkoita pahaa. Hän on vain tottunut kertomaan asioista
näin.
Entäpä jos vastaus olisikin ”Ihan
hevetin hyvää kuuluu kiitos. Vedinpa tuossa justiin ihan sairaan
hyvän jumppatunnin. Kyllä oli ihmiset taas onnellsia sen jälkeen!”
Tai että ”Hyvää kuuluu, mää oon niin onnellinen kun mulla on
niin hyvä mies ja ihanat lapset”.
Ok, tietenkään elämä ei ole pelkkää
ruusuilla tanssimista, ja vastoinkäymisiä on kaikilla. Joskus
kuuluu ihan oikeastikin vaan paskaa. Mutta miksi me suomalaiset,
joilla kuitenkin on perusasiat jotakuinkin kohdillaan, haluamme aina
kaivaa kaikesta jotakin negatiivista, ja yleensä ensimmäisenä
tuoda tämän negatiivisen asian muidenkin tiedoksi?
Teini-ikäisenä ystävystyin Ruotsista
muuttaneen tytön ja hänen perheensä kanssa. Muistan heti
kättelyssä ihmetelleeni, miksi hän hymyili minulle ja moikkasikin.
Miksi hän alkoi jutella ja oli kiinnostunut minusta. Miksi hän ei
ymmärtänyt kun heitin rajua huumoria itsestäni, itse itseäni
kritisoiden. Miksi hän ja hänen perheensä olivat kannustavia ja
sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen ja minullekin. Halasivatkin,
perkeleet. Koko tämä kulttuuri oli minulle täysin vierasta.
Vuosien saatossa olen ymmärtänyt,
että hän on kasvanut erilaisessa ympäristössä. Kulttuurissa, jossa
asioita ei ensimmäiseksi nähdä negaation kautta. Kulttuurissa,
jossa on saanut osakseen kannustusta ja positiivista palautetta. Kun
kaksi erilasta kulttuuria törmäävät, syntyy aina ristiriitoja.
Niin meilläkin. Minä koin välillä hänen kaikesta kiinnostuneen
äitinsä tukahduttavana, ja ystäväni taas ei ymmärtänyt oman
perheeni ”möllötystä”. Kaikesta huolimatta varmasti opimme
toisiltamme kuitenkin paljon.
Olin viime vuonna Australiassa. Tuo
matka sai minut ajattelemaan kulttuurimme negaatio-keskeisyyttä
enemmän kuin koskaan aiemmin. Australian tervehtivät, hymyilevät,
kohteliaat ja auttavaiset ihmiset tekivät minuun vaikutuksen.
Varsinkin suurkaupungin vilskeen ulkopuolella ihmiset eivät
tuntuneet ottavan paineita juuri mistään. Kaikki oli rentoa ja
välitöntä. Läheskään kaikkea käytännön infoa esim.
julkisilla matkustamisen suhteen ei voinut etukäteen lukea netistä
tai asemilta. Piti rohkaistua kysymään. Kommunikoimaan. Ja
vastaanottamaan kaikki se ystävällisyys ja avuliaisuus, mikä ihmisistä huokui. Usein ei ehtinyt edes kysyä, kun joku jo tuli
tarjoamaan apuaan. Kaikki asiat eivät aina menneet täysin
aikataulujen mukaan, ja pieniä haasteita oli matkassa vähän väliä.
Paikallisten lempisanonta ”no worries!” oli ja on kuitenkin paras
matka- ja elämänohje mitä kuvitella saattaa. Elä huoli, kyllä se
siitä. Asiat suttaantuu. Ei se niin vakavaa ole. Ota iisisti.
Negaatioon kiinni kasvava lapsi oppii
katsomaan maailmaa tyytymättömin silmin. ”Tyytyväisyys on
kehittymisen loppu” kuuluu sanonta, ja varmasti tämä pitääkin
paikkansa esim. työelämässä. Aina voi tulla paremmaksi, kouluttaa
itseään, oppia uutta. Henkilökohtaisessa elämässä, kodin,
perheen ja parisuhteen arjessa tuo ohje on kuitenkin huono isäntä.
Valittaminen voi pieninä annoksina olla terveellistäkin.
Elämäntapana se kuitenkin rasittaa ja väsyttää valittajan
itsensä ja kaikki hänen ympärillään. Väitän, että se jopa
sairastuttaa.
Olen vasta nyt, neljääkymmentä
ikävuotta lähestyessäni ymmärtänyt, että minutkin on opetettu
katsomaan maailmaa negaation kautta. Äitini on klassinen ”mutta
-ihminen”. Hyvää, mutta. Hyvin meni, mutta. Kivaa oli, mutta.
Ihan hyvä ajatus, mutta. Olen kavahtanut itseäni, kun olen
tajunnut, että mutta-mantra on minullakin toimintatapa. Australian
reissun jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt siitä pois. Voin sanoa,
että tässä kulttuurissa se on aika helvetin vaikeaa, sillä seura
tekee kaltaisekseen. Kaikilla meillä on varmasti lähipiirissä
sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden luona vieraillessaan sitä
huomaa itsekin muuttuvansa valittajaksi. Kun on vieraillut tuollaisen
ihmisen luona, voi kysyä itseltään, onko olo virkistynyt ja
iloinen. Tuskinpa. Uskon, että olo on pikemminkin uupunut ja
ärtyisä. Valittaja on onnistunut myrkyttämään ilman ja ihmiset
ympärillään.
Olen joutunut valittajan uhriksi
lapsuudenkodissa, ystävyyssuhteessa, julkisissa kulkuneuvoissa,
töissä, facebookissa ja jopa hierojan pöydällä. Vuosikaudet olen
ollut itsekin innokas valittaja. Valitan vieläkin, aiheesta ja
pieninä annoksina. Mutta elämäntavakseni en halua valittamista
valita. Se on jo kuluttanut kehoani ja mieltäni tarpeeksi. Se on jo
sairastuttanut minua tarpeeksi.
Meillä täällä rikkaassa Suomessa on
varaa vaika mihin. Jopa valittamiseen. Mitäpä jos yrittäisi edes
yhden kokonaisen päivän olla valittamatta? Tai, vielä parempi –
mitä jos yhden päivän ajan keskittyisikin siihen, mikä elämässä
on hyvin, eikä siihen, mikä elämässä on huonosti. Pystytkö sinä siihen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti