Kukapa meistä ei olisi ollut juhlissa, joissa yksi ihminen osaa varastaa koko shown, ihan vain olemalla aivan liian humalassa. Minä olin sellaisissa juhlissa tänään. Selvinpäin.
Ymmärsin jälleen lisää erityisherkkyydestäni. Kuinka minusta tuntui hyvin epämukavalta aina kun tuo känninen, huutava ördääjä oli parin metrin päässä minusta. Suuren osan illasta hän istui jopa vieressäni. Oikein tunsin kuinka hän imee energiat minusta ja saa kortisolitasoni nousemaan. Epämiellyttävä levottomuus ja jännittyneisyys valtasi kehoni. Kihelmöi aivoissa, kihelmöi kropassa. Aina kun tuo ihminen häippäsi pidemmäksi aikaa jonnekin, huomasin - pystyin rentoutumaan. Sitten kun hän taas ilmestyi lähelleni rääkymään, tunsin kroppani taas jännittyvän ja hengitykseni pinnallistuvan.
Asiaa pahensi PMS -aika. Olen ymmärtänyt, että tänä aikana kaikki erityisherkkyyteen yhdistettävissä olevat piirteeni voimistuvat potenssiin sata. Kun joku asia tuntuu hyvältä, se tuntuu aivan upean helvetillisen hyvältä. Kun joku asia tuntuu surulliselta, se tuntuu niin upean surulliselta, että on pakko itkeä. Kun joku asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta, se tuntuu niin pahalta, että olen valmis soittamaan Karpolle asian puolesta. Hermoilen helposti sosiaalisissa tilanteissa. Mieli ja keho on ylivirittynyt. Päättämättömyys kasvaa. Olo on levoton, pitäisi tehdä jotain. Mennä jonnekin. Nähdä ihmisiä. Elää. Mutta sitten kun menee jonnekin niin helposti alkaa myös ahdistamaan. Tarkkailen jatkuvasti itseäni, ja muita. En pysty lopettamaan. Kun joudun huomion keskipisteeksi alkaa hikoiluttaa ja änkytän.
Muistan katsoneeni joskus hormooneista kertovan dokumentin, jossa väitettiin, että naisen hajuaisti voi jopa satakertaistua ovulaation aikaan. Eivät nämä minun tuntemukseni siis ihan tuulesta temmattuja ole. Olemme hormoniemme orjia. Itselläni myös makuaisti tuntuu voimistuvan. Ja se, millaiset kiksit voi saada siitä kun saa suuhunsa jotakin erityisen maistuvaa - PMS-aikaan yleensä sokeria, rasvaa ja vehnää. Joka, ironisesti, vain vahvistaa kaikkia negatiivisia PMS-oireita, kuten raivokohtauksia ja kärsimättömyyttä. Tai se, millaiset kiksit voi saada ihan vain musiikkia kuuntelemalla. Tai se, millaisen tunnesäväyksen kesäöinen maisema voi saada aikaiseksi. Se kaikki on kuolemisen arvoista.
Niin. Päättämättömyys kasvaa. Olo on levoton, pitäisi tehdä jotain. Mennä jonnekin. Nähdä ihmisiä. Elää. Mutta sitten kun menee jonnekin niin helposti alkaa myös ahdistamaan. Tarkkailen jatkuvasti itseäni, ja muita. En pysty lopettamaan. Paitsi jos juon itseni humalaan.
Vasta tänään, koko pitkän 25-vuotisen juopottelu-urani jälkeen ymmärsin - alkoholi on ollut minulle aina suojakilpi. Uraa aloittaessani jännittyneisyys johtui paljolti paitsi erityisherkkyydestä, myös itsetunto-ongelmista. No, kukapa 13-vuotias nyt olisikaan itsetuntonsa huipussaan. Alkoholilla olen aina voinut juoda itseni rennoksi ja mukavaksi, jotta kestäisin sosiaaliset tilanteet.
Tänään ymmärsin jotakin tärkeää - alkoholi on toiminut minulla myös suojakilpenä näitä humalaisia rääkyjiä vastaan. Kun on itsekin olut kännissä niin jotenkin he ovat vaan olleet paljon siedettävämpiä. Ei ole tarvinnut jännittyä niin paljoa. On voinut hengittää normaalisti. Valitettavan usein - teini-iästä lähtien, on humalaisia rääkyjiä ollut lähettyvillä. Jopa omassa perheessä. Ei sentään omissa vanhemmissa (ajatelkaa missä stressissä alkoholistien lapset jouvat elämään. Voi luoja miten keho voi koskaan toipua siitä!) mutta sisaruksissa. Ja joskus myös kavereiden vanhemmissa. Kyllä, 90 -luvun työläislähiössä ei ollut ollenkaan epänormaalia se, että lapset kavereineen ryyppäsivät vanhempien kanssa.
Olen nyt pari vuotta tehnyt tutkimusmatkaa kehooni, ja vasta tämän ajan ollut tietoinen siitä, miten stressaavassa ympäristössä olen lapsuuteni elänyt. Vaikka olimmekin ajalle hyvin tyypillinen ydinperhe, erityisherkkyyteni sai minut kokemaan kaiken niin voimakkaasti, että kehoni on joutunut todella koville lapsuudesta lähtien. Lisäksi meidän perheemme kulttuuriin ei kuulunut liika puhuminen, eikä koskettaminen. Olen ymmärtänyt, että erityisherkkyyteeni kuuluu voimakkaasti fyysisyys. Tarvitsen paljon kosketusta siltä, jota rakastan. Kenties paikkaan nyt aikuisena kaikkea sitä kosketuksen puutetta, josta lapsena (tietämättäni) kärsin.
Jatkuva jännittäminen ja jännittyminen (niin onko näillä termeillä oikeastaan mitään eroa?) nostaa kehon kortisolitasot ja väsyttää lisämunuaiset. Se pinnallistaa hengityksen ja lamauttaa pallean. Hengityksen pinnallistuessa lihakset alkavat kiristyä. Kiristyessään lihakset lyhenevät ja vetävät luisia rakenteita väärään asentoon. Asentovirheet lysäyttävät ryhdin, aiheuttavat kehoon epätasapainoa ja lihakset kiristyvät entisestään. Hartioiden jännityessä ja keskivartalon puristuessa kasaan pallea ei pysty toimimaan senkään vertaa. Sisäelimet alkavat myös puristua kasaan. Aineenvaihdunta ja verenkierto heikkenee. Lihakset alkavat jumittaa, tulee päänsärkyä, epätasapaino pahentaa asentovirheitä, selkäranka saattaa ruveta tekemään mutkaa, kiputilat pahenevat, kipu tuottaa lisää kireyttä mieleen ja lihaksiin. Kierre on valmis.
Tällainen stressitila on oivallinen kasvualusta sairauksille. Kuten vaikkapa kilpirauhasen vajaatoiminnalle, tai suoliston häiriöille.
Kenties nykyinen ammattini on kehoni valinta. Nyt saan työkseni hengitellä, venytellä, tulla joustavammaksi, vahvistua oikeista paikoista ja rentoutua oikeista paikoista. Tutkia kehoani ja mieltäni. Ymmärtää. Oivaltaa. Eheytyä.
Minulla on loppuelämä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti