Palapelin kokoaminen

Viisi vuotta sitten heti herätessä se alkoi, jumitus. Selkä tuntui kankealta, lapojen väliä kiristi. Jalat olivat kuin kaksi puupökkelöä. Yleensä tämä tila jatkui läpi päivän. Jos vedin illalla tunteja, saatoin saada hetkellistä apua tilanteeseen, mutta yleensä jumitus palasi hyvinkin pian takaisin. Usein sain itseni liikunnalla vielä pahempaan jamaan. Venyttely ja kevytkään liikunta ei tuntunut tuovan muuta kuin aivan hetkellistä apua.

Pitkään oli mielessä kalvanut epäilys (oikeastaan tieto, silllä keho on viisas ja aina oikeassa), että jokin on vialla. Mietin, että eihän tämä vain voi olla normaalia, että ikäiseni kolmekymppinen ihminen on kuin jokin halvatun mummo. Olin jo käynyt lääkärillä pariinkin otteeseen kertomassa epämääräisistä selkäkivuista, kankeudesta, aivosumusta, palautumattomuudesta ja painonnoususta. Kilpirauhaskokeetkin oli jo otettu pariinkin kertaan. Ensimmäisellä kerralla tosin väärään aikaan päivästä. Arvot olivat hieman viitteiden ylikin, mutta lääkärin mielestä ok. Sellasta se kuulemma on, että aineenvaihdunta vain hidastuu ikääntyessä ja että minun tulisi vaan "kantaa itseni paremmin".

Mitä enemmän asiasta kuitenkin luin, sitä vakuuttuneempi olin, että tämä oli se sairaus, joka minua vaivaa. Kun sitten kuulin, että Suomessa viitearvotkin ovat muuhun maailmaan verrattuna paljon suuremmat, päätin, että nyt saa riittää. Haluan tietää, mikä minua vaivaa, ja sairastanko tätä lääkitystä vaativaa sairautta. Sain kilpirauhasongelmien kanssa painivalta fb-kaverilta yksityisen lääkärin nimen. Kaverini oli saanut apua häneltä.

Kun sitten vihdoin tuolla lääkärillä kävin ja koelääkityksen sain, ette usko kuinka helpottunut olin. Vihdoinkin minulla oli diagnoosi ja nimi tälle epämääräiselle, varsin paskamaiselle tilalle. Odotukset olivat korkealla. Josko vihdoinkin jumitukset ja aivosumut helpottaisivat ja paino laskisi. Osa oireista helpottikin, mutta osa on yhä vieraanani - joskus enemmän, joskus vähemmän. Paino esimerkiksi ei ole lääkityksen avulla laskenut kiloakaan, paitsi ehkä satunnaisesti annosnoston yhteydessä. Mutta siitä hetkestä, kun lääkityksen muutama vuosi sitten aloitin, painoa on tullut vain lisää noin kahdeksan kiloa. Lihasmassanikin on varmasti kasvanut, joten tiedän, että pelkkää läskiä se ei onneksi ole. Mutta aika turhauttava yhtälö terveellinen ruokavalio, liikunta ja painonnousu on. Eniten vituttaa se, että ei mahdu vaatteisiin, eikä kaupoissa ole kokoiselleni mitään sopivaa - vaikken mikään superläski olekaan.

Todennäköisesti lääkitys ei minulla ihan täysin toimikaan. Mahdollista on myös sellainen pelottavakin ajatus, että minulla ei ole kilpirauhasen vajaatoimintaa koskaan ollutkaan. Minulla on ollut anemia, joka aiheuttaa aivan samoja oireita kuin vajaatoiminta. Rautavarastojani ei ole koskaan kuitenkaan tarkastettu, ennen kuin itse tajusin näitä kokeita reilu vuosi sitten pyytää. Ei, vaikka olen vuosikaudet kärsinyt myös runsaista kuukautisista - niin runsaista, että siihenkin syön verenvuotoa hillitsevää lääkettä. No, tyhjyyttäänhän ne varastoraudat kumisivat. Hemoglobiini on kuitenkin aina ollut ok, ja erheellisesti useat lääkärit ja sairaanhoitajatkin lulevat, että hemoglobiini korreloi raudan varastoarvojen kanssa. Ei pidä paikkaansa. Pahimmassa tapauksessa siis olen saattanut syödä tyroksiinia turhaan, jolloin kilpirauhaseni on laiskistunut, koska sen ei ole itse enää tarvinnut tuottaa hormoonia, vaan hormooni on tullut purkista. Viime kesän ultrassa oli viitteitä kilpirauhasen surkastumisesta. Molemmat rauhaset kun olivat noin sentin kokoisia. Normaali kilpirauhasen pituus on noin neljä senttimetriä.

Olen nyt vuoden verran tankannut rautaa purkista, alkuun 20mg päivässä, nykyään 100mg. Ferritiiniarvo oli viimeksi juuri ja juuri yli 50 (viitearvot 6-160, lähemmäs sataa pitäisi päästä). Pitäisi mennä taas tarkistuttamaan, mutta en ole saanut aikaiseksi. Terkkuun soittaminen ja tällaisten kokeiden "aneleminen"  vaatii ainakin minulta aina jonkun ylimääräisen ponnistuksen ja henkisen tsemppauksen puhelua ennen. Ensin joutuu mielessään perustelemaan itselleen, miksi nämä kokeet tarvitsee, jotta kuulostaa sitten puhelimessa tarpeeksi jämäkältä.

Kun nyt olen saanut tuota rauta-arvoa nousuun, olo on kohentunut huomattavasti. Jaksan liikkua enemmän. Vielä muutama vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että omien tuntien ohjaamisen lisäksi jaksaisin samana päivänä harrastaa itse jotain liikuntaa. Nyt se on mahdollista. Minulla on taas energiaa. En jumita niin pahasti. Palaudun nopeammin. Palaudun ylipäätään.

Rauta on vain yksi osa palapeliä. Olen viimeisen muutaman vuoden aikana oppinut myös, että olen liikkunut väärin ja syönyt väärin. Tärkein oppi tässä matkan varrella on kuitenkin ollut se, että ihmiskeho on niin monimutkainen kapistus, ettei se välttämättä parane noin vain yhtä pilleriä popsimalla. Hyvinvointiin ja terveyteen kun vaikuttaa niin moni asia. Mitä syöt ja miten syöt, mitä harrastat ja millä volyymillä, entäpä hyvin tärkeä asia palautuminen, lepo ja uni?

Kokoan palapeliä. Kokeilen, mitkä palaset liittyvät yhteen ja mitkä eivät. Hiljalleen muodostan kokonaiskuvaa, joka on oma kehoni ja oma terveyteni. Nyt tuntuu enimmäkseen hyvältä, muutama vuosi sitten tuntui enimmäkseen pahalta. Aikaa ja kärsivällisyyttä palapelini kokoaminen vaatii, sillä asiat ja asenteet muuttuvat hiljalleen.

Niin monta palasta olen jo saanut paikalleen. Yhtä monta palasta on vielä paikkaansa vailla.
Ehkä saan palapelin vielä joskus valmiiksi.

Vaikka sitten hautaan mennessä.

Haudaksi kuntoon

Tämän blogin aloittaminen on pyörinyt mielessä pitkään. Kamppailu oman kehon ongelmien kanssa on nykyään arkipäivää. Minua on mätkäisty usealla diagnoosilla ja vaivalla, joiden kanssa eläminen vaatii tasapainottelua työn, levon, ravinnon ja liikunnan suhteen. Jotakin on jo opittu ja ymmärretty. Edessä vielä pitkä oppimisen tie.

Omilla valinnoilla ja toiminnallani pyrin kuitenkin parempaan, kivuttomampaan ja terveempään elämään. Merkkejä tervehtymisestä on ajoittain. Muutaman vuoden takaiseen olotilaan verrattuna voin tällä hetkellä varsin hyvin. Jos sama tahti jatkuu, niin mistä sitä tietää, vaikka pääsisi haudaksi kuntoon.

Blogin tarkoitus on jakaa ajatuksia ja ymmärrettyä tietoa myös muille samojen ongelmien kanssa tuskaileville. Ennen kaikkea pyrin kuitenkin tässä ymmärtämään itseäni - omaa kehoani.

Tässä listaa lähtökohdistani eli diagnooseja ja tiloja:

- Kilpirauhasen vajaatoiminta (diagnoosi v. 2012, ollut ehkä lapsesta lähtien)
- Nivelten yliliikkuvuus
- Nivelrikko (molemmat polvet, kulumaa rangassa)
- Bakerin kysta
- Spondyloosi ja nikamahöltymä
- Alimman nikamavälin madaltuma
- Migreeni
- Menorragia eli runsaat kuukautiset + PMS -oireet
- Ylipaino
- Anemia (itse diagnosoitu)
- Hormonaalista "häikkää"

Sairaushistoriaa:

- Polvi tähystetty ja "höylätty" kolme kertaa
- Nilkka tähystetty ja irtokappale poistettu kerran
- Polven ja nilkan sijoiltaanmenoja useita
- Vaikea akne teini-iässä
- Masennus 17-18 -vuotiaana, osasyynä e-pillerit
- Lapsuudessa ja nuoruudessa toistuvasti angiina ja antibioottikuuri n. 2 kertaa vuodessa
- 20-30 -vuotiaana toistuvasti virtsatietulehduksia
- Rajusti puhjennut ihottuma noin 24-vuotiaana
- Suolisto todennäköisesti ollut vuosikymmenet rapakunnossa

Mainittakoon vielä erityisherkkyys, joka ei ole diagnoosi eikä sairaus, mutta varmasti vaikuttanut myös kehollisiin haasteisiini.

Näillä diagnooseilla siis ohjaan työkseni liikuntaa - ja rakastan työtäni! Työssäni voin myös itse hoitaa itseäni - kunhan muistan kuunnella kehoani. Kantapään kautta olen senkin oppinut, että kevyelläkin liikunnalla voi saada itsensä pahaan jamaan. Liika on liikaa - oli kyse sitten hikijumpasta tai venyttelystä.

Tulen kirjoittamaan yllä mainituista asioista ja kehon ja mielen vaikutuksesta toisiinsa. Täysin epätieteellisesti ja varsin suppeasta näkökulmasta :) Jos kuitenkin voin tarjota uusia ajatuksia muillekin, hyvä niin.

Valittamisen sietämätön keveys

Tapasin yllättäen vanhemman sukulaisnaisen. Emme olleet nähneet kuukausiin, ehkä vuoteen. Juttelimme noin viiden minuutin ajan. Tästä ajasta hän ehti käyttää reilun minuutin silkkaan omista työasioistaan valittamiseen.

Suomessahan tämä on normaalia. Valittaminen on meillä kansankulttuuria, hupia suorastaan. Emme epäröi kertoa kanssaihmisille, jos joku asia on mielestämme huonosti, jopa väärin. Silloinkaan, jos kyse on kuitenkin aika pienestä ja vähäpätöisestä asiasta. Monet meistä oppivat katsomaan maailmaa negaation kautta. Aina ensimmäiseksi pitää keksiä asioista joku negatiivinen puoli. Jotain parannettavaa. Tämä ajattelu- ja toimintatapa on niin syvälle juurtunut käytökseemme, ettemme enää itse edes aina tajua sitä.

- Mitä kuuluu?

- No ihan hyvää, mutta...

- Mites reissu meni, oliko hyvät ilmat?

- No ihan hyvin, mutta joko oli liian kuuma tai liian kylmä tai vähintäänkin matkanjohtaja mokasi jotain.

Tarkkailepa tilannetta ympäristössäsi. Näinkin yksinkertaisesssa asiassa kun kuulumisten kyselyssä saatat saada päällesi aimo annoksen toisen ihmisen negaatiota. Eikä hän varmasti tarkoita pahaa. Hän on vain tottunut kertomaan asioista näin.

Entäpä jos vastaus olisikin ”Ihan hevetin hyvää kuuluu kiitos. Vedinpa tuossa justiin ihan sairaan hyvän jumppatunnin. Kyllä oli ihmiset taas onnellsia sen jälkeen!” Tai että ”Hyvää kuuluu, mää oon niin onnellinen kun mulla on niin hyvä mies ja ihanat lapset”.

Ok, tietenkään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, ja vastoinkäymisiä on kaikilla. Joskus kuuluu ihan oikeastikin vaan paskaa. Mutta miksi me suomalaiset, joilla kuitenkin on perusasiat jotakuinkin kohdillaan, haluamme aina kaivaa kaikesta jotakin negatiivista, ja yleensä ensimmäisenä tuoda tämän negatiivisen asian muidenkin tiedoksi?

Teini-ikäisenä ystävystyin Ruotsista muuttaneen tytön ja hänen perheensä kanssa. Muistan heti kättelyssä ihmetelleeni, miksi hän hymyili minulle ja moikkasikin. Miksi hän alkoi jutella ja oli kiinnostunut minusta. Miksi hän ei ymmärtänyt kun heitin rajua huumoria itsestäni, itse itseäni kritisoiden. Miksi hän ja hänen perheensä olivat kannustavia ja sanoivat kohteliaisuuksia toisilleen ja minullekin. Halasivatkin, perkeleet. Koko tämä kulttuuri oli minulle täysin vierasta.

Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että hän on kasvanut erilaisessa ympäristössä. Kulttuurissa, jossa asioita ei ensimmäiseksi nähdä negaation kautta. Kulttuurissa, jossa on saanut osakseen kannustusta ja positiivista palautetta. Kun kaksi erilasta kulttuuria törmäävät, syntyy aina ristiriitoja. Niin meilläkin. Minä koin välillä hänen kaikesta kiinnostuneen äitinsä tukahduttavana, ja ystäväni taas ei ymmärtänyt oman perheeni ”möllötystä”. Kaikesta huolimatta varmasti opimme toisiltamme kuitenkin paljon.

Olin viime vuonna Australiassa. Tuo matka sai minut ajattelemaan kulttuurimme negaatio-keskeisyyttä enemmän kuin koskaan aiemmin. Australian tervehtivät, hymyilevät, kohteliaat ja auttavaiset ihmiset tekivät minuun vaikutuksen. Varsinkin suurkaupungin vilskeen ulkopuolella ihmiset eivät tuntuneet ottavan paineita juuri mistään. Kaikki oli rentoa ja välitöntä. Läheskään kaikkea käytännön infoa esim. julkisilla matkustamisen suhteen ei voinut etukäteen lukea netistä tai asemilta. Piti rohkaistua kysymään. Kommunikoimaan. Ja vastaanottamaan kaikki se ystävällisyys ja avuliaisuus, mikä ihmisistä huokui. Usein ei ehtinyt edes kysyä, kun joku jo tuli tarjoamaan apuaan. Kaikki asiat eivät aina menneet täysin aikataulujen mukaan, ja pieniä haasteita oli matkassa vähän väliä. Paikallisten lempisanonta ”no worries!” oli ja on kuitenkin paras matka- ja elämänohje mitä kuvitella saattaa. Elä huoli, kyllä se siitä. Asiat suttaantuu. Ei se niin vakavaa ole. Ota iisisti.

Negaatioon kiinni kasvava lapsi oppii katsomaan maailmaa tyytymättömin silmin. ”Tyytyväisyys on kehittymisen loppu” kuuluu sanonta, ja varmasti tämä pitääkin paikkansa esim. työelämässä. Aina voi tulla paremmaksi, kouluttaa itseään, oppia uutta. Henkilökohtaisessa elämässä, kodin, perheen ja parisuhteen arjessa tuo ohje on kuitenkin huono isäntä. Valittaminen voi pieninä annoksina olla terveellistäkin. Elämäntapana se kuitenkin rasittaa ja väsyttää valittajan itsensä ja kaikki hänen ympärillään. Väitän, että se jopa sairastuttaa.

Olen vasta nyt, neljääkymmentä ikävuotta lähestyessäni ymmärtänyt, että minutkin on opetettu katsomaan maailmaa negaation kautta. Äitini on klassinen ”mutta -ihminen”. Hyvää, mutta. Hyvin meni, mutta. Kivaa oli, mutta. Ihan hyvä ajatus, mutta. Olen kavahtanut itseäni, kun olen tajunnut, että mutta-mantra on minullakin toimintatapa. Australian reissun jälkeen olen tietoisesti pyrkinyt siitä pois. Voin sanoa, että tässä kulttuurissa se on aika helvetin vaikeaa, sillä seura tekee kaltaisekseen. Kaikilla meillä on varmasti lähipiirissä sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joiden luona vieraillessaan sitä huomaa itsekin muuttuvansa valittajaksi. Kun on vieraillut tuollaisen ihmisen luona, voi kysyä itseltään, onko olo virkistynyt ja iloinen. Tuskinpa. Uskon, että olo on pikemminkin uupunut ja ärtyisä. Valittaja on onnistunut myrkyttämään ilman ja ihmiset ympärillään.

Olen joutunut valittajan uhriksi lapsuudenkodissa, ystävyyssuhteessa, julkisissa kulkuneuvoissa, töissä, facebookissa ja jopa hierojan pöydällä. Vuosikaudet olen ollut itsekin innokas valittaja. Valitan vieläkin, aiheesta ja pieninä annoksina. Mutta elämäntavakseni en halua valittamista valita. Se on jo kuluttanut kehoani ja mieltäni tarpeeksi. Se on jo sairastuttanut minua tarpeeksi.

Meillä täällä rikkaassa Suomessa on varaa vaika mihin. Jopa valittamiseen. Mitäpä jos yrittäisi edes yhden kokonaisen päivän olla valittamatta? Tai, vielä parempi – mitä jos yhden päivän ajan keskittyisikin siihen, mikä elämässä on hyvin, eikä siihen, mikä elämässä on huonosti. Pystytkö sinä siihen?